Kotoutumisesta puhutaan Suomessa prosessina: kielikursseina, palvelupolkuina ja mittareina. Harvemmin kysytään, kenet nämä prosessit jättävät näkemättä. Vammaiset maahanmuuttajat jäävät usein kotouttamisen ja vammaispolitiikan väliin – hallinnolliseen katveeseen, jossa vastuu hajaantuu ja ihminen jää odottamaan. Tämä kirjoitus tarkastelee kotoutumista ihmisten, ei järjestelmien, näkökulmasta. 

Suomalaisessa kotoutumiskeskustelussa elää siisti ja hallittu kertomus. Kotoutuminen ymmärretään prosessina, jota voidaan ohjata, mitata ja arvioida: kielitaito karttuu, työllistyminen etenee ja yhteiskunnallinen osallisuus seuraa perässä. 

Prosessi on looginen ja hallinnollisesti selkeä – ja olennaisella tavalla vajaa.
Se ei kerro mitään niistä ihmisistä, joita järjestelmä ei tunnista. 

Minun arjessani kotoutuminen ei ala viranomaispäätöksestä eikä pääty mittariin. Se tapahtuu keittiönpöydän ääressä. 

Olen vaikeavammainen henkilö, ja olen toiminut työnantajana yli kymmenen vuoden ajan. Olen työllistänyt henkilökohtaisiksi avustajikseni useita maahanmuuttajataustaisia ihmisiä. Moni heistä on aloittanut työnsä Suomessa ilman vahvaa suomen kielen taitoa. Kommunikaatio on rakentunut englannin, eleiden ja arjen tekemisen varaan. Työ on opettanut kieltä, luottamusta ja yhteiskuntaa – molemmin puolin. 

Tässä suhteessa kotoutuminen ei ole ollut palvelu tai toimenpide, vaan vastavuoroinen sosiaalinen suhde. Työtä, vastuuta ja jaettua arkea. Minä olen ollut työnantaja, mutta samalla osa toisen ihmisen kotoutumista. He ovat olleet työntekijöitä, mutta samalla mahdollistaneet minun itsenäisen elämäni ja täysivaltaisen osallisuuteni yhteiskunnassa. 

Kotoutuminen ei ole prosessi, jota hallinnoidaan. Se on suhde, joka syntyy vain, jos ihmiselle annetaan paikka yhteisessä arjessa. 

Juuri tämä toimijuuden muoto jää kuitenkin liian usein kotoutumiskeskustelun ulkopuolelle. 

Keittiönpöytä ei ole kaikille avoin 

Kaikilla ei ole työtä, verkostoja tai rakenteellisia edellytyksiä kotoutua arjen kautta. Kaikilla ei ole keittiönpöytää, jonka ääreen tulla. Erityisen näkymättömiä ovat ne, jotka saapuvat Suomeen vammaisina. 

Vammaiset maahanmuuttajat sijoittuvat kahden politiikkakokonaisuuden risteykseen: kotouttamisen ja vammaispolitiikan. Käytännössä he jäävät usein kummankin ulkopuolelle. Kotoutumispolitiikassa heidät nähdään poikkeuksina, vammaispolitiikassa marginaalisena erityisryhmänä. He ovat hallinnollisesti “liian monimutkaisia”. 

Tämä ei ole sattumaa. Tämä on rakenteellinen ilmiö, jota voi kutsua hallinnolliseksi katveeksi: vastuu hajaantuu, prosessit etenevät rinnakkain, mutta ihminen jää paikalleen. 

Kotoutumisjärjestelmä olettaa toimintakykyä, joustavuutta ja omatoimisuutta. Vammaispalvelujärjestelmä puolestaan olettaa kielellistä ja kulttuurista sujuvuutta sekä järjestelmän tuntemusta. 

Kun kumpikaan oletus ei pidä, vastuu katoaa hallinnonalojen rajapintoihin. 

Ja odottamisesta tulee normi. 

Ja odottaminen on kaikkein raskain tila ihmiselle. 

Intersektionaalinen 
näkymättömyys 

Vammaisuus ja maahanmuuttotausta eivät ole vain kaksi erillistä ominaisuutta. Ne muodostavat intersektionaalisen aseman, jossa syrjinnän muodot eivät kasaannu lineaarisesti vaan moninkertaistuvat. Vammainen maahanmuuttaja kohtaa esteitä, joita kumpikaan ryhmä ei kohtaa yksinään. 

Palvelujärjestelmä ei useinkaan tunnista tätä risteävää todellisuutta. Vammaisuus nähdään teknisenä kysymyksenä, maahanmuutto hallinnollisena prosessina. Ihminen jää kategorioiden väliin – näkymättömäksi. 

Vammaiset maahanmuuttajat eivät jää järjestelmän ulkopuolelle siksi, että he olisivat vaikeita tavoittaa, vaan siksi, että järjestelmät on rakennettu heitä näkemättä. 

On tärkeää todeta suoraan: järjestelmä, joka ei tunnista vammaisia maahanmuuttajia, ei ole neutraali. Se on poissulkeva. 

Tämä ei ole yksittäisten työntekijöiden syy. Kyse on rakenteista, jotka on rakennettu oletukselle “keskivertokäyttäjästä” – ihmisestä, jota ei todellisuudessa ole olemassa. 

Vammaisuus ei synny rajalla 

Yksi sitkeimmistä kotoutumiskeskustelun harhakuvista on ajatus siitä, että vammaisuus on jotain, joka “ilmenee” vasta suomalaisessa palvelujärjestelmässä. Todellisuudessa monet ihmiset saapuvat Suomeen jo vammaisina. Heillä on eletty historia, osaamista, selviytymisen strategioita ja toimijuutta – sekä usein myös kokemuksia sodasta, köyhyydestä tai pakolaisuudesta. 

Silti heidät kohdataan usein ensisijaisesti hoivan ja kontrollin kohteina, ei yhteiskunnallisina toimijoina. Tämä ajattelutapa kaventaa ihmisen roolia ja muuttaa kotoutumisen osallistumisesta hallinnaksi. 

Kotoutuminen ei ole sopeutumista yhteen normatiiviseen muottiin. 

Se on neuvottelua yhteisestä tilasta ja oikeudesta olla osa yhteiskuntaa omana itsenään. 

Kun vaatimus korvaa mahdollisuuden 

Kotoutuminen ei tapahdu tahdonvoimalla. Se edellyttää saavutettavia palveluja, toimivaa tulkkausta, apuvälineitä, henkilökohtaista apua ja aikaa. Ilman näitä edellytyksiä kotoutumisesta tulee vaatimus, ei mahdollisuus. 

Kotoutuminen ilman tukea ei ole mahdollisuus. Se on normatiivinen vaatimus ihmisille, joilla ei ole siihen tosiasiallisia edellytyksiä. 

Tämä vaatimus ei kuitenkaan kohdistu järjestelmiin, vaan yksilöihin. Ja juuri siinä kohtaa yhdenvertaisuus alkaa murentua. 

Jos ihminen ei kykene kotoutumaan ilman tukea, mutta yhteiskunta ei tarjoa sitä,
kenen epäonnistumisesta me silloin puhumme? 

Hiljaisuus ei tarkoita puuttuvaa ääntä.
Se tarkoittaa puuttuvaa kuulijaa. 

Sivistyksen mitta ja avoin jatkumo 

Vammaisten maahanmuuttajien tukeminen ei ole erityiskohtelua. Se on yhdenvertaisuuden ydintä. Kun ihminen saa tarvitsemansa tuen, hän voi osallistua, opiskella, tehdä työtä ja olla yhteiskunnan jäsen. Ilman tukea hän jää sivuun. Ei omasta valinnastaan, vaan rakenteiden seurauksena. 

Kansalaisyhteiskunnalla on tässä ratkaiseva rooli. Järjestöt näkevät sen, mitä tilastot eivät paljasta. Ne kuulevat ne äänet, jotka hallinnolliset rajat vaientavat. Ne voivat toimia siltana silloin, kun järjestelmät eivät kohtaa. 

Yhteiskunnan sivistystä ei mitata sillä, kuinka sujuvasti enemmistö pärjää, vaan sillä, ketkä jäävät katveeseen – ja mitä me teemme, kun tämä katve tehdään näkyväksi. 

Kirjoitan tästä vammaisena ihmisenä, työnantajana ja kansalaisyhteiskunnan toimijana, joka näkee kotoutumisen sekä arjen tasolla että rakenteiden läpi. 

Tämä keskustelu ei pääty tähän tekstiin.
Se on vasta alku – ja juuri siksi siihen on uskallettava tarttua nyt.